Viime päivinä olen päässyt taas syväsykelluksiin oman itseni kanssa ja voi että se on ihanaa! Valmistaudun viikonloppuna olevaan DCF-opettajakoulutukseen, jossa opetellaan ja muistellaan asioita, jotka tulevat tarpeellisiksi meille kaikille tulevina vuosina, aikana, jolloin käymme suurten muutosten aikaa valmistautuessamme kohti uutta kultaista aikaa. Niin, on hyvä asennoitua jo nyt siihen, että tämä muutaman viime vuoden höykkyytys ja muutokset itsekunkin elämässä, ovat vasta pienen pientä alkusoittoa seuraavien vuosikymmenten suuressa sinfoniassa. Hattua vaan syvemmälle päähän siis.
Koulutukseen kuului esseen kirjoittaminen aiheeseen liittyen, ja koska minä A)rakastan kirjoittamista, B)olen luonteeltani perfektionisti ja C)en voi antaa kummassakaan yhtään periksi, haukkasin siis todella suuren palasen ja päädyin aloittamaan esseeni maaplaneettamme syntyhetkistä. Koska esseen aiheena oli Kohti vuotta 2032 ja sanamäärä oli rajoitettu, se tietenkin toi tehtävääni omat haasteensa. Kuin myös se, että halusin sisällyttää siihen kaiken, mitä olin alan kirjallisuudesta ajatuksiini ahminut.
Päässä siis soi.
Mutta nyt kun se on tehty, mielen valtaa syvä hiljaisuus ja kiitollisuus. Syväsukellus kannatti tehdä, koska löysin oman paikkani tässä Suomen maassa, aikojen alusta tähän päivään ja ehkä myös tulevaisuudessa, sen aika näyttää. Voihan olla, että en viikonloppuna valmistukaan. Kävi miten kävi, olen oppinut ainakin sen, että syväsukelluksissa omaan itseen on joskus hyvä käydä, koska siellä on ihan hiljaista ja ainoastaan täydellisessä hiljaisuudessa voi kuulla kaiken.
