Pääsiäisen kauniit pakkasaamut houkuttelivat ulos luontoon. Pakkasin reppuun mukaan eväiden lisäksi myös keijukaiset ja kameran, ajatuksena ottaa vielä viimeiset, talviset keijukuvat.
Rakastan aurinkoisessa luonnossa olemista. On ihanaa tuntea aurinko ja tuuli kasvoilla, antaa luonnon rauhoittaa ja ohjata sekä askelia, että ajatuksia. Keijukuvien myötä olen oppinut ihan uudenlaista liikkumista luonnossa. Luonnon rauhaa ja kauneutta hengitellen omat ajatukset hiljenevät ja mieli tyyntyy. Pian voi huomata, kuinka askeleet seuraavat luonnon polkuja ja virtauksia, ja kuinka ajatuksia ohjaavat terävöityneet, mutta samalla rentoutuneet aistit. Silloin voi huomata luonnon äärettömän kauneuden, joka kuitenkin koostuu mitä pikkuruisimmista täydellisistä yksityiskohdista. Niinkuin koko maailmankaikkeus.
Kuvieni mannekiinit, pienet tinakeijut, ovat ihmeellisiä luonnoksia. Minä en valitse niitä mukaani, vaan niistä lähtee mukaani juuri sille retkelle tarkoitetut ja ne johdattavat askeleeni juuri sille luontopaikalle, jossa ne itse haluavat tulla kuvatuiksi. Pääsiäisen retkelle taskuuni sujahtivat maalis- ja huhtikuun energiaa kantavat tinakeijut.
Maaliskuun keiju johdatti minut kauniin kukkivan pajupensaan luo, jossa pörröisten pajunkissojen kehräävä kevätpentue ilmiselvästi meitä odottikin.
Oksistosta löytyi kuin juuri tälle tinakeijulle luotu paikka. Sinne se nousi, kissojen keskelle katselemaan sinistä taivasta, jonka sävyä sen oma akvamariinisydän säteili.
Huhtikuun valkosiipinen tinakeiju löysi oman istuimensa hopeisen kelon päältä. Sen kristallisydän sykki samoin taivaan sinisen sävyssä, kun se jo suunnitteli seuraavaa kuvauspaikkaansa.
Näin se ohjasi myös minut huomioimaan rantakiven, jonka ympärille aurinko oli sulattanut pienen vapaan veden ympyrän. Siihen keijun laskin seuraavaksi.
Samantien se hävisi. Kuului vain aavistuksenomainen pieni plumpsaus, kun keiju laski liukumäkeä tumman kiven pintaa pitkin yhtä tummaan ja hyytävänkylmään veteen.
Sulan veden kanava oli liian pieni ja jää liian paksu, jotta olisin saanut keijun sieltä ylös nostettua, mutta kyllä hätä keinot keksii keijukaisenkin pelastamiseksi.
Onneksi kotirantaan ei ollut kovin pitkä matka ja mieheni lähti hakemaan kirvestä, jolla jäätä saisi murskattua kiven ympäriltä. Niin hän tekikin ja pian sain pienen avantouimarin käteeni. Mieheni nosti irrottamansa jääkimpaleen jään päälle tumman kiven viereen ja aurinko paistoi kauniisti jääkimpaleen takaa. Ymmärsin heti kujeilevan keijuni viestin: siinä oli se hänen suunnittelemansa oikea kuvauspaikka.
Nauraen laskin keijukaisen siihen ja tuntui kuin se olisi huokaissut onnesta ja kiitollisuudesta siitä, että olin häntä ymmärtänyt.
Kuvaamisessa oli vain omat ongelmansa ja haasteensa. Varjossa, vasten aurinkoa kuvatessani, en nimittäin nähnyt tummalta ruudulta yhtään mitään, mitä kuvasin, mutta annoin kameran vain napsia ihan summassa.
Kun kotona avasin kuvat tietokoneen ruudulle, sain vahvistuksen sille tuntemukselleni, että keiju kiitti minua ymmärryksestäni häntä kohtaan. Sohjo ja jää olivat muovanneet keijun viereen valkoisen sydämen, huomaathan.
Tämä on luonnon, sen elementtien ja elementaalien tapa tuoda julki meille kiitoksensa niistä hetkistä, kun avaamme aistimme luonnolle ja otamme vastaan kaiken sen, mitä ne ovat valmiina meille antamaan.
Minun nöyrä kiitokseni puolestaan valui poskellani taivaansinisenä pienenä ilonitkupisarana.
Nöyränä, iloisena ja kiitollisena odotan vielä sitä viestiä, jonka luonnonhenget haluavat näihin kuviin liittää, sitten kun alan näistä muokkaamaan Kuunvärinän keijuviestejä. Ne ilmestyvät sitten aikanaan Kuunvärinän facebooksivuille.
Ihanaa alkavaa kevättä juuri sinulle <3 Margitilta